AGITREENEISSÄ JA UIMASSA

-Mörkö tarinoi

Puolenpäivän aikaan hurautimme autolla (olisinhan minä sen seitsemän kilometrin matkan jaksanut kepoisesti juostakin) maneesille treenailemaan vapaavuorolle vähän estehyppelyä.


Topi esitteli taas ilmerepertuaariaan.
"Mamma miks kaikki tuijottaa? Mä vähän tässä vaan haaaaukottelen. Hehheh, mikäs teitä nyt noin naurattaa, mähän tässä vaan hengailen..."



Vihdoinkin päästiin sitten itse asiaan: Topi töihin ja minä kameran taakse asiantuntevaksi kuvausassistentiksi. On se kyllä hyvä, että meidän perheeseemme on sattunut tällainen onnenpotku kuin minä, mihin he joutuisivatkaan ilman minua ja veitsenterävää älyäni! Suuriin, karvaisiin korviini kantautui huhu, että Topi joutuu opettelemaan kontaktit uudelleen huolella. Ottaisi taas kerran meikäpojasta mallia, sille punaiselle pitää stopata niin johan makkarapussin nyörit avautuvat. Noh, minähän olenkin tällainen edelläkävijä. Ymmärrän, että sitä on vaikea joskus hyväksyä, mutta en vain voi täydellisyydelleni mitään. Toisessa kuvassa on havannoitu taas kerran Topin rusinankokoisia aivoja: se hölmö ei ymmärtänyt, että nami pitää poimia alustalta siististi etuhampailla eikä rohmuta kuolaisella kidalla niin että nenä menee aivan mutaan.


Haa! Tässä näettekin jotain oikein komeaa. Pyyhkikääs nyt ne kuolat siitä näppäimistöltä, kohtahan se on jo niin limainen, että minulle suunnatun ihalijiapostin lähett�minen alkaa käydä vaativaksi. Huomatkaa, että en voinut toimia itse kuvausassistenttina samaan aikaan (vaikka varsin monitoimimies olenkin), joten kuvan laatu ei ole ehkä aivan parhaasta päästä. Nyt kai ymmärrätte miksi perheeni ei yksinkertaisesti selviäisi ilman minua.


Tässä minä poseeraan kukkien katveessa. Kukat voivat tosin näyttää suorastaan rumilta minun kauneuteni rinnalla, mutta yrittäkää keskittytä minun tummanruskeisiin, sielukkaisiin silmiini ja miehekkäisiin viiksenhaiveniini.



Rankkojen agitreenien jälkeen virkistäydyimme pulahtamalla läheiseen jokeen. Saapuessamme rannalle sen tuntumassa uiskenteli telkkä, jonka meikäpoika olisi häätänyt vaikka yhdellä anturalla! En kuitenkaan ehtinyt kajauttaa ilmoille suurenmoista bassohaukuntaani, sillä siivekäs ehti kadota pinnan alle. No, tapahtumat etenivät tutunlaisesti, Topi vauhkosi lelun perään (joka oli muuten minun, oi suuren johtajan) ja haki sitä innokkaasti. Työnjakohan sopi minulle aivan mainiosti, minä odottelin rannalla ja kun Topi saapui hakureissulta, nappasin lelun viekkaudella itselleni.


Uinnin jälkeen kaikki rusina-aivoiset kiirehtivät piehtaroimaan koivikkoon, katsokaa nyt tuotakin: pelkkiä jalkoja!

Sitten olikin aika talsia autolle ja hurauttaa sata lasissa kotiin. Pakko tunnustaa, että olinhan minäkin reissun jälkeen aika väsynyt, mutta parin tunnin nokosten jälkeen olin taas täysin mukana menossa viihdyttäen kanssaeläjiäni nokkelilla sutkautuksillani.

Kuvien luvaton kopiointi on tekijänoikeuslain nojalla kielletty. Kaikki kuvat olen ottanut itse. Klikkaamalla kuvaa se suurenee uuteen ikkunaan, pienennetty kuva saattaa vääristää.